Osa 1.
Kahdenkymmenen vuoden ajan Katriina oli kantanut mukanaan kiihkeää muistoa, joka ei haalistunut. Se ei ollut pelkästään se yksi iltapäivä, vaan tunne siitä, mitä oli olla haluttu, nähdyksi tehty, rikotuksi ja rakennetuksi samalla hetkellä. Ja nyt, vuosien, avioliiton ja yhteisten lasten jälkeen, se muisto sai uuden valon.
Katriina seisoi hotellihuoneensa ikkunan ääressä Oulussa, kaupungissa josta hän oli aina pitänyt, jossa hän oli viettänyt railakkaat opiskeluvuodet ja johon oli nyt palannut työhön liittyvän koulutuksen verukkeella. Ulkona kadut olivat hiljaiset, huhtikuun taivas vaaleanharmaa. Huoneessa tuoksui hotellilakanat, hänen hajuvetensä ja jännitys.
Hän oli miettinyt Tomia vuosien varrella – ei usein, mutta silloin tällöin, aina tietyllä uteliaisuudella. Mitä hänelle oli tapahtunut? Miltä hän näyttäisi nyt? Entä miltä hän tuntuisi nyt?
Hän istui vuoteen reunalle, nappasi puhelimen ja naputteli viestin miehelleen, joka oli kotona Kajaanissa
"Sopiiko, että tapaan Tomin uudestaan tänään hotellissa?"
Vastaus tuli nopeasti.
"Sopii. Ota kaikki irti siitä. Ansaitset sen."
Katriina siirtyi samantien toiseen viestiin. Sydän löi hieman nopeammin.
"Olen Oulussa. Kiinnostaisiko tavata? Olen hotellissa Oulussa ja minulla olisi kiireetön yö."
Hetki hiljaisuutta. Sitten:
"Katriina?"
" Olipa yllätys! Totta kai kiinnostaa. Anna osoite. Olen siellä tunnissa."
Tomi. Kahdenkymmenen vuoden ajan nimi oli säilynyt kirkkaana. Hän oli muuttunut – totta kai. Kaljuus oli yhä osa häntä, mutta nyt siihen liittyi harmaata partaa, syvempää katsetta, hieman leveämpiä hartioita ja silmäkulmien uurteita, jotka eivät tehneet häntä väsyneeksi – vaan vaarallisen kiinnostavaksi. Hän ei ollut enää se nuori mies, joka osasi hurmata hetkessä. Nyt hän oli mies, joka tiesi odottamisen arvon.
Oven koputus sai Katriinan sydämen lyömään kaksi kertaa lujempaa. Hän tarkisti vielä kerran peilistä itsensä – valkoinen kauluspaita hieman avoinna, kevyt meikki, paljaat jalat hotellin kokolattiamatolla. Kun hän avasi oven, hän seisoi siinä – vähän vanhempana, paljon tutumpana.
“Katriina”, hän sanoi hiljaa. Ei hymyillyt leveästi, mutta silmissä oli lämpö. “Näytät… juuri siltä, miltä muistin. Ehkä vielä paremmalta.”
“Ja sinä…” Katriina nojasi ovenkarmiin, katsoi häntä ylös ja alas. “Näytät siltä, että aika on tehnyt sinulle vain hyvää.”
Tomi astui sisään, ja Katriina sulki oven. He katsoivat toisiaan hetken hiljaisuudessa – siinä oli kaikkea. Menneisyyttä, nykyhetkeä, mahdollisuuksia. Katriina mietti, voisiko hän vielä kuulua tällaiseen hetkeen. Olla haluttu, ilman roolia, ilman vastuuta. Vain nainen miehelle, joka oli kerran nähnyt hänet alasti – sielun ja kehon.
“Muistatko, miltä se silloin tuntui?” Katriina kysyi hiljaa, kävellessään lähemmäs.
Tomi nyökkäsi. “Muistan jokaisen sekunnin.”
“Minäkin.” Katriina tarttui hänen käteensä ja veti hänet hitaasti luokseen. “Mutta haluaisin tietää, miltä se tuntuisi nyt.”
He eivät kiirehtineet. Aikaa oli enemmän kuin silloin. Kymmenet sanat eivät enää olleet tarpeen – katseet, hipaisut, hengitykset kertoivat enemmän. Kun Tomi kumartui ja suuteli Katriinan kaulaa, hänen kätensä kulkivat hitaasti pitkin hänen kylkiään, aivan kuin kartoittaen uutta maata – tuttua, mutta nyt eri vuodenaikaa.
Katriina huokaisi, ei mistään yksittäisestä kosketuksesta, vaan siitä miten hyvältä kaikki tuntui. Hän ei ollut 25 enää. Hänen kehonsa oli muuttunut, samoin hänen katseensa. Mutta juuri siinä, hotellin valkeilla lakanoilla, hän tunsi itsensä taas… eläväksi. Täydeksi.
Puhelin yöpöydällä välkähti. Viesti kotoa:
"Onko hän siellä?"
Katriina nappasi kuvan – pelkän varjon, Tomin siluetin valoa vasten – ja vastasi:
"On. Ja kaikki on juuri niin kuin pitääkin
Jatkuu…..